Olen aina halunnut puhua pelosta. Puhua siitä lausein ja
juonenkääntein.
En yksittäisin sanoin ja
ohimennen. Peläten. Kättä heilauttamalla.
Se kaikki alkoi unestani. Keskiviikon ja torstain välisenä
yönä,viileän maaliskuisena yönä, jossain kello kahden ja kahdeksan välillä. Silloin
kaukaa alitajunnastani, syvältä jostain, kumpusi kuin hyökyaalto tajuntaani
ajatus.
"Miksi minä pelkään?"
Ja löysin rohkeuden taistella pelkoa, sitä pirua, vastaan.
Katselin kärpäsenä katossa itseni olevan rohkea.
En puhu nyt
rohkeudesta siinä mielessä missä useimmat sen käsittävät. En tarkoita rohkeutta
puhua kovaan ääneen ryhmässä. Enkä sitä, kun uskallat ottaa häntä kädestä
kiinni ruuhkan keskellä.
Tarkoitan rohkeutta myöntää itsellesi, kuka olet. Kuka olet,
mistä tulet, ja minne olet menossa. Katsoa totuutta alastonta, kaunistelematonta ja raakaa.
